PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Matias Slavov

Tunteet ja valta
Westermarck moraalin perustasta

Elinaikanaan Suomen tunnetuimmaksi tieteilijäksi tituleerattu Edvard (Edward) Westermarck (1862–1939) oli aikanaan kansainvälisesti tunnustettu filosofi, sosiologi ja antropologi. Moraaliteoriassaan hänet tunnetaan arvosubjektivismin sekä evolutionistisen lähestymistavan kehittelijänä. Westermarck saikin työhönsä voimakkaita vaikutteita 1880-luvun naturalistisista ja uskontokriittisistä virtauksista, jotka tuolloin Euroopassa vaikuttivat. Tieteenfilosofisesti hän oli vaikuttunut ehkä eniten brittiempirismistä, ja hänen oma moraaliteoriansa ja antropologiansa sai tuulta purjeidensa alle muun muassa Charles Darwinin, Ernst Haeckelin ja Herbert Spencerin töistä.[1]

Päämääränäni tässä artikkelissa on valaista sitä, kuinka tunnepitoista ja valtarelationaalista moraali pohjimmiltaan on. Seuraan, tiiviillä tavalla, Westermarckin aikanaan esittämiä evolutiivis-sosiologisia teesejä, pääasiassa hänen vuonna 1939 ilmestyneen teoksensa Christianity and morals pohjalta[2]. Ajatuksenani ei ole – siis vain evoluutioteoriaa harrastavana filosofian opiskelijana – puolustaa Westermarckin argumentteja nykytieteen käsityksien suhteen, vaan pikemminkin valaista, millainen relevanssi valtasuhteilla loppujen lopuksi voisi olla moraalin perustalle. Itse antropologiseen ja sosiologiseen tieteeseen ei Westermarckin teorioita kuitenkaan nykytutkimuksen lähtökohtina käytetä[3], vaikka toisaalta uusimmasta tiedejournalismista voi löytää Westermarckin teoriaa vahvistavia viitteitä[4].

Korvauksentunteet

Westermarckin pääajatus on, että kaikki moraalikäsitykset perustuvat joko moraaliseen hyväksyntään tai moraaliseen paheksuntaan eli suuttumukseen. Laajemmassa mielessä nämä ovat alakategorioita korvauksen tunteille. Moraalinen paheksunta ilmenee esimerkiksi vihantunteena tai kostonhaluna, kun jokin elävä olento aiheuttaa tuskaa toiselle. Moraalinen hyväksyminen taas viittaa ystävälliseen korvauksentunteeseen; se on suopeamielinen vastaus toista sellaista olentoa kohtaan, joka on aiheutanut subjektissa mielihyvää. Nämä moraaliset tuntemukset eroavat kuitenkin ei-moraalisista siinä mielessä, että ne ovat jossain suhteessa epäitsekkäistä sekä puolueettomiakin. Jos esimerkiksi minuun tai ystävääni kohdistuu jonkinlaista kipua, voidaan sitä kohtaan tuntemaani suuttumusta kutsua moraaliseksi vain, jos kyseinen tilanne ymmärretään riippumattomaksi siitä, että juuri minä tai ystäväni loukkaantui. Kärsivästä olennosta on voitava jotenkin mieltää, että jos minä olisin kyseisessä tilanteessa saman kohtelun alainen, tuntisin samalla tavoin.[5] Teko on voitava mieltää jollakin tapaa yleiseksi, henkilöiden erityisistä ominaisuuksista riippumattomaksi[6]. Muuten kyseessä ei olisi nimenomaisesti moraalinen paheksunta, vaan vain henkilökohtainen negatiivisen tunteen ilmaus, kuten esimerkiksi viheliäinen ärräpää, jonka henkilö saattaa päästää satuttaessaan varpaansa kiveen[7].

Kartoitettaessa ja kontekstualisoidessa Westermarckin yleistä moraalifilosofista kantaa, nähdään, että moraalilla ja tunteella on hänen teoriassaan kiinteä yhteys. Ja tämä tuokin hänen oppinsa lähelle esimerkiksi David Humen sentimentalistista moraalifilosofiaa. Keskeinen yhteys heidän välillään on mielestäni, ettei kumpikaan heistä katso (Hume ehkä vielä vähemmän) moraalisen jaottelun hyvään ja pahaan perustuvan ensisijassa järkeen[8]. Hume hylkäsi varhaiskauden pääteoksessaan A Treatise of Human Nature melko yksiselitteisesti rationalistisen moraaliteorian: moraalinen distinktio (siis eron tekeminen hyvän ja pahan välille) ei "löydy" järjen avulla. Humen omaa terminologiaa ja hänen yleistä kognitiokäsitystään mukaillen: emme pysty erottamaan hyvää pahasta tarkkailemalla vain ideoidemme keskinäisiä suhteita.[9] Moraalisen jaottelun alkuperä kumpuaa pikemminkin impressioista, aistillisista impulsseista. On vain niin, että tietynlainen vaikutelma nautinnosta on yhteydessä moraaliseen hyväksyntään, ja taas tietynlainen vaikutelma kivusta moraaliseen paheksuntaan[10],[11]. Kohtaamme mielestämme hyvää siellä missä koemme nautintoa, mielihyvää, iloa, hauskuutta tai muuta sellaista, ja siellä pahaa, missä koemme kivun, pelon, ahdistuksen, vastenmielisyyden, vaivaantuneisuuden ja vastaavien tuntemuksia. Nimenomaan tunteet antavat moraaliselle jaottelullemme invarianssin, tavan jolla hyvyyden ja pahuuden kussakin tapauksessa (suhteellisen yhteneväisesti) identifioimme.

Westermarck halusi kuitenkin perustaa oman teoriansa tieteelliselle pohjalle[12], eikä aivan niin kuin Hume – tietoteoreettiselle ja jopa fenomenologisena pidetylle – empirismilleen. Täten Westermarck arvelee korvauksentunteen syntyneen luonnonvalinnan tuotoksena. Esimerkiksi mielipahan ja närkästymisen tunteet ovat olleet lajeille eduksi olemassaolon taistelussa lajin säilymisen puolesta, sillä ne ovat kehittäneet lajille puolustusmekanismin mahdollisten vaaranaiheiden varalta. Westermarck onkin moraalifilosofiassaan ilmeisen darwinilainen: Lajien säilymisen kannalta suuttumuksella on ollut onnettomuuksia välttävä tarkoitusperä ja korvaavalla ystävällisyydellä on taas saatu hankittua lajille yhteisiä etuja. Suuttumus lauman jäsentä kohtaan saattaa ehkäistä tätä tulevaisuudessa tekemästä uudelleen yhteisön olemassaolon kannalta uhkaavia virheitä, kun taas myötämielisyyden osoitus on kannustanut jatkamaan koko yhteisölle edulliseksi osoittautunutta käyttäytymismuotoa.[13] Ja näin onkin tehokkaasti selitetty korvauksentunteen ja moraalisen tunteen alkuperäinen yhteys.

Korvauksentunteen myötä esimerkiksi altruismi ei ole Westermarckille mitenkään puhtaasti myötätuntoon perustuva tunne. Sympaattinen suhtautuminen toiseen ei välttämättä ole vain pyyteetöntä; pikemminkin se on tuskan lievittämiseen pyrkivää toimintaa. Subjekti nimittäin suuntaa altruistisen toimintansa menestyäkseen, vapautuakseen itse toisen kokemasta kärsimyksestä. Tämän havainnollistamiseksi Westermarck hyödyntää Jeesuksen Uuden testamentin kuuluisaa kertomusta laupiaasta samarialaisesta. Westermarckin mukaan fariseuskin koki varmasi omantunnon tuskia kohdatessaan haavoittuneen matkamiehen. Mutta fariseuksen erottaa laupiaasta samarialaisesta se, ettei laupias pystynyt mitenkään hankkiutumaan eroon tuskistaan vain kulkemalla ohi. Laupias auttoi tuskaista miestä päästäkseen itse eroon omista tuskistaan. Jos hän olisi vain jatkanut matkaansa, ei hän olisi lainkaan kohdannut – sitä niin kovasti matkamieheltä kaipaamaansa – suopeudenosoitusta, jonka tämän haavojen parantaminen aiheuttaa.[14] Sympatiakykymme juuret ovat Westermarckin mukaan siis korvauksentunteessa – se on itse asiassa suora johdannainen siitä. Sympatisoidessamme toisten puolesta ja halutessamme itse kokea toisten osoittavan meille myötämielisyyttä tähtäämme itsekin menestykselliseen toimintaan.

Moraaliset tuntemukset partikulaaristen yhteisöjen sääntelynä

Näin onkin tärkeää nähdä moraalin sosiaalinen, ja siten myös erittäin valtarelationaalinen,[15] status. Moraaliset arvostelmat eivät ole kehkeytyneet eristettyjen yksilöiden tuntemuksista, vaan ne ovat syntyneet koko yhteisönsä tuottamina, ja muodostuneet yhteisöllisiksi tavoiksi. Moraalisten tuntemusten alkuperä on siis näin hyvin kollektiivinen[16]; itsea asiassa moraali on sosiaalisuudessaan tapa. Eivätkä tavat ole Westermarckille pelkkiä julkisia ja vakiintuneita käytänteitä, vaan hän tyypittää tavan myös yhteisön käyttäytymissäännöksi: Tavat ja tottumukset ovat jo itsessään sääntöjä, käskyjä ja vaatimuksia[17]. Näin "tottumuksen sääntö", kirjoittaa Westermarck, "kuvitellaan siksi moraalisäännöksi, joka päättää, mikä on oikein ja mikä väärin". Näin onkin helppo huomata, miksi esimerkiksi "moraalia" vastaava sana tulee latinan sanasta moralitas[18], joka merkitsee niin tapaa kuin oikeanlaista, asianmukaista käyttäytymistäkin.

Nyt Westermarck jatkaa käsittelyään kysymällä: mitä tarkalleen ottaen tarkoitamme "käyttäytymissäännöllä"? Ja melko yksiselitteinen vastaus kuuluu: jokainen poikkeava käyttäytymisen tapa herättää yhteisössä yleistä paheksuntaa. Moraalisesti tuomittava toiminta on sellaista, joka rikkoo tapakulttuurin koodeja. Moraali ei olekaan oikeastaan muuta kuin eräs näkökulma tietyn yhteisön kollektiiviseen käyttäytymissääntöön: Sen mukaileminen palkitaan suopeudella ja sen rikkomisesta rangaistaan vihan tunteella. Yhteisön tavat ovat hyvin kontekstuaalisia – varmasti siis yhteisöstä toiseen vaihtelevia – ja ne ottavat eri muotoja partikulaarisen yhteisön sisälläkin eri aikoina ja tilanteissa, esimerkiksi suokupolvenvaihdosten myötä[19]. Moraaliset tunteet ovat välttämättä tiukasti sidoksissa yhteisön tapoihin; tässä varsin konkreettinen määritelmä sille, mitä tarkoitamme "hyveellä" ja "paheella". Mielestäni tämä johtaisi siihen, että jos haluamme selvittää, onko joku teko "hyvä" vai "paha", meidän on yksinkertaisesti asetettava se kontekstiinsa, eli tarkasteltava sitä, miten kyseinen teko suhtautuu partikulaarisen yhteisön (tai vielä jonkin tämän yhteisön sisäisen partikulaarisen yhteisön) yleisiin käyttäytymissääntöihin.

Luonnonolennoilla[20] ei ole näin ollen mahdollisuutta valita puhtaan yksilöllisesti moraaliaan, oli määrätyn teon alkuperä mikä tahansa. Itse asiassa, Westermarckin mukaan vakiintuneissa sosiaalisissa oloissa yhteisön enemmistö alistuu tavan rikkomisen heiltä vaatimaan, lainrikkojaa kohtaan ilmaistavaan suuttumukseen, eikä nouse vastustamaan ylempiensä suuttumuksia, vaan hyväksyy vallitsevat tavat ja mieltää ne alistuen oikeiksi. Joskus jotkut rohkeat tietysti uhmaavat yhteisön ylimpiä ja pystyvät keräämään puolelleen muita, jotka ovat myös motivoituneita muuttamaan tietyn valtakeskittymän kontrolloimia säännöksiä. Westermarck puhuu jopa hieman moraalirealistisinkin termein huomauttaessaan, että "edistyneiden sivilisaatioiden" parissa on saavutettu "suurempi oikeuksien tasa-arvo", kun joitakin sääntöjä ja oikeuksia on alettu soveltaa koskemaan yhä laajempaa joukkoa. Ja tämä on suurelta osin juuri niiden rohkeiden yksilöiden ansiota, jotka eivät ole hyväksyneet yhteisön (vahvasti vallanpitäjien asettamia) standardikäsityksiä, vaan ovat vaikutusvaltaisesti herätelleet yleistä mielipidettä oman oikeuskäsityksensä mukaiseksi.[21]

Kuitenkin moraalisääntöjä uhmaava ja vakiintuneita tapoja rikkova toiminta on Westermarckin mukaan luonut "pitämisen" ja "velvollisuuden", "oikean" ja "väärän" sekä "oikeudenmukaisuuden" ja "epäoikeudenmukaisuuden" kaltaiset käsitteet. Moraalilakia ei nimittäin voisi ajatella säädettävän, ellei siihen implisiittisesti sisältyisi kielto moraalilain rikkomisesta. "Velvollisuus" tehdä jokin teko ilmaisee yksinkertaisesti sen, että kyseisen teon tekemättä jättäminen synnyttäisi yhteisössä moraalista paheksuntaa teon tekemättä jättäjää kohtaan. Kuten apostoli Paavali jo totesi: "Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan"[22]. Lain tekijä on siis tavallaan lainrikkoja.[23]

Naturalismi ja moraalisen objektivoinnin harhaisuus

Merkille pantavaa Westermarckin analyysissä on, ettei hän näytä sanallakaan viittaavan moraaliin mitenkään inhimillisen kulttuurin erityispiirteenä. Sen alkuperä on ennemminkin evolutiivisessa suojeluvaistossa torjua epäedulliset uhkakuvat yhteisön keskuudesta, sekä vahvempien keino pistää radikaaleimmat heimonsa jäsenet ruotuun. Tätä evolutionistista oppia myötäillen voidaan väittää, ettei moraalissa ole kyse sen kummemmasta kuin tavasta oppia yhteisön säännöt ja rangaistukset. Puhtaasti yksilöllisiä ratkaisuja ei ole – radikaali vastarintakin on jossain positiossa moraalisääntöihin, joiden alkuperä on evolutiivis-kollektiivinen.

Westermarckin moraaliopin pohjalta voidaan siis johtaa erittäin naturalistisia päätelmiä moraalin luonteesta[24]. Me ihmisetkin olemme toisiamme vastaan taistelevia elukoita, joiden käsitys "hyvästä" ja "pahasta" määrittyy pitkälti primitiivisten tunteidemme ja vallantahtoisten impulssiemme myötä. Vaikka tuntuisi realistiselta käyttää sellaisia ilmauksia kuin "oikeudenmukaisuus", "hyvyys" tai vaikkapa "synti", on mielestäni kuitenkin tunnustettava, Westermarckin kantaa mukaillen, että näitä käsitteitä käytetään olennaisesti jossain valtarelationaalisessa ja erittäin kontekstuaalisessa mielessä. Moralistisessa kielenkäytössä on taustalla jonkun henkilön tai ryhmän vallantahtoinen intressi, joka ei oikeastaan perustu mihinkään universaaliin ihmisyyden ideaaliin tai objektiivisia tuloksia tuottavaan etiikan tutkimukseen. Vakiintuneiden kulttuurillisten käytänteiden muuttamisessa ja uusintamisessa on pohjimmiltaan kysymys vallankäytöstä, pääosin tunteellisia keinoja hyödyntäen.

Konkreettisena tapausesimerkkinä Westermarckin opista seuraisi, tai sen pohjalta voidaan argumentoida, että mikäli esimerkiksi haluaisin muuttaa tietyn yhteisön käytäntöä, vaikkapa heidän tapaansa ympärileikata väkivaltaisesti ja nykyajan länsimaisen lääketieteen normeja rikkovalla tavalla pienten tyttöjen sukupuolielimiä, tulisi minun rohkeasti kohdata kyseisen yhteisön voimakkaimmat vallanpitäjät, kerätä puolelleni yleinen mielipide ja kääntää kollektiivinen suuttumus heitä vastaan (kun ennen tätä taistelua yleinen suuttumus kohdistuisi minuun eriävän moraalikäsitykseni takia). Mutta mitään sisällöllisesti todellista ei omissa "Nuorten tyttöjen väkivaltainen ympärileikkaaminen on väärin" -kaltaisissa uskomuksissani ole[25] – tai ainakin nämä uskomukset perustuvat moraalisen objektivoinnin luomaan harhaan[26]. Olen vain kasvanut erilaisessa yhteisössä, jossa suuri enemmistö kohdistaa suuttumusta tällaisia tekoja kohtaan, ja minuun on iskostunut sellaisia tunteita, jotka saisivat minut tuntemaan kauhua ja suurta vastenmielisyyttä tällaisten toimenpiteiden kohdalla.

Johtopäätös

Lopuksi voidaan todeta, että Westermarckin teoria sisältää omat ongelmansa, ja varsinkin sen pääteesit poikivat lisää metaeettisiä kysymyksiä, jotka vaatisivat edelleen problematisointia. Teorian suurimmista haasteista voisin mainita ainakin taustalla vaikuttavan kolme pääkohtaa: arvojen ja tosiseikkojen tiukka dikotomisointi, mahdollinen puheenaiheen vaihtaminen naturalisoidulla teorialla (eikö eetikon pitäisi pelkän kuvailun sijasta antaa meille myös normeja siitä, miten esimerkiksi toimia hyveellisesti ja elää onnellisesti?) sekä kysymys Westermarckin teorian operationalisoitavuudesta, siis siitä, miten hyvin hänen teorialleen ja käsitteilleen kyetään esittämään empiirisesti mitattavia vastineita. Nämä haasteet tulee ilman muuta ottaa huomioon arvioitaessa hänen teoriansa oikeellisuutta, ja varsinkin laajemmaassa tutkielmassa niitä tulisi käsitellä yksityiskohtaisemmin. Nykykäsitykseni mukaisesti pidän kuitenkin, tämän teeman ja artikkelin puitteissa, hänen pääajatuksiaan varsin vakuuttavina; Westermarck on mielestäni aivan oikeilla jäljillä korostaessaan moraalin olennaisesti sentimentalistista ja valtarelationaalista olemusta. Käsityksemme "hyvästä" ja "pahasta" ovat hyvin tunnepitoisia ja voimakkaasti tietyn yhteisön valtasuhteiden myötä vaikuttuvia.